Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim

Lataa pdf-tiedosto

Numeron 20/2005 sisällysluettelo

Kommentoi artikkelia

Arvioi artikkeli

Keskiarvo (Ääniä 0)

Onko lasten seksuaalinen hyväksikäyttö lisääntynyt?

Duodecim
2005;121(20):2135-7
Heikki Sariola
Pääkirjoitus

Artikkeliin liittyvät kuvat ja taulukot löytyvät viereisestä Pdf-versiosta.

Usein esitettyyn kysymykseen ei saada luotettavaa vastausta ilman uutta tutkimusta

Mielikuvat lasten seksuaalisen hyväksikäytön yleistymisestä perustunevat paljolti rikosuutisiin. Lähes jokainen lapseen kohdistunut seksuaalirikos saa huomiota osakseen viimeistään oikeudenkäyntivaiheessa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan rikosuutiset ovat yleensäkin lisääntyneet huomattavasti viidentoista viime vuoden aikana, joten ei ole ihme, että on syntynyt vaikutelma hyväksikäytön lisääntymisestä. Päätelmästä ei voida kuitenkaan syyttää toimittajia, jotka kyllä pyrkivät usein aktiivisesti selvittämään, mitä tutkimus asiasta sanoo. Ongelma on siinä, että lasten seksuaalisen hyväksikäytön määrän kehityksestä ei ole luotettavaa tietoa.

Tietoa hyväksikäytön yleisyydestä saadaan kolmesta lähteestä: viranomaistilastoista, viranomaisille tehdyistä erillistutkimuksista ja ns. uhritutkimuksista, joita Suomessa on tehty vain yksi: Lastensuojelun Keskusliiton vuonna 1990 julkaisema koululaisille tehty kysely (Sariola 1990, Sariola ja Uutela 1994, 1996). Tässä kyselyssä noin 8 % 15–16-vuotiaista tytöistä ja 3 % pojista kertoi ahdisteluna tai hyväksikäyttönä pidettävästä seksuaalikokemuksesta vähintään viisi vuotta vanhemman henkilön kanssa. Valtaosaltaan nämä kokemukset sijoittuivat teini-ikään. Noin 75 % tyttöjen ja 90 % poikien kertomista tapauksista oli sattunut vastaajien ollessa 13–16-vuotiaita. Näiden lukujen perusteella noin 6 300 suomalaisella alle 17-vuotiaalla tytöllä ja 2 000 pojalla, joilla oli tuona aikana kokemus seksuaalisesta ahdistelusta tai hyväksikäytöstä.

Perheensisäistä hyväksikäyttöä pojat eivät ilmoittaneet lainkaan. Tytöistä 0,2 % oli joutunut biologisen isänsä hyväksikäyttämäksi. Isäpuolensa luona asuvista tytöistä 3 % ilmoitti isäpuolen harjoittamasta hyväksikäytöstä. Tämä merkitsisi, että Suomessa olisi vajaat 750 alle 17-vuotiasta tyttöä, jotka ovat joutuneet isänsä tai isäpuolensa hyväksikäyttämäksi. Määrä jakautuu suunnilleen puoliksi biologisten isien ja isäpuolten kesken.

Kyselytutkimuksessa saatavien tietojen oikeellisuuteen vaikuttavat monet tekijät. Pois jäävät tietenkin lapsuuden amnesian piiriin kuuluvat kokemukset, ja tapaukset voivat muutenkin unohtua, tai vastaaja saattaa olla haluton kertomaan kokemuksiaan. Toisaalta hän voi myös piloillaan keksiä kokemuksia.

Biologisen vanhemman harjoittama ja muu hyväksikäyttö ovat eri asemassa. Varsinkin viimeaikainen evoluutiopsykologinen tutkimus (Wolf, 1995, Lieberman ym. 2003) mutta myös sosiologinen ja kriminologinen tutkimus (Kinsey ym. 1965) ovat tukeneet Westermarckin teoriaa, jonka mukaan vastenmielisyys muiden perheenjäsenten paitsi puolisoiden väliseen seksiin on ihmisen lajiominaisuus, jonka tehtävä on torjua sisäsiitosta. Ei siis olisikaan olemassa Freudin olettamia insestitoiveita, joita kulttuurinen tabu kontrolloi, vaan insestitabu ilmentäisikin ihmisen luontaista inhoa kääntäen sen moraalisäännöksi. Teorioiden implikaatiot ovat erilaiset: Freudin oletuksen perusteella voisi ajatella insestiä esiintyvän laajasti siellä, missä kulttuurin ote herpaantuu. Westermarckin pohjalta taas ihmisluonto pitää huolen siitä, että insesti on ja pysyy harvinaisena häiriönä.

Insestitabun lisäksi vanhemmilla on luonnostaan vahva intressi suojella lapsiaan. Perheen ulkopuolella taas pikkulapset ovat lähes yksinomaan naisten valvonnassa, kumpikaan seikka ei oikein tue ajatusta laajasta pikkulasten hyväksikäytöstä. Selvää kuitenkin on, että kyselytutkimus ei tavoita jokaista tapausta, eikä pikkulasten kokemuksia.

Viranomaistilastojen valossa hyväksikäyttö näyttää lisääntyneen dramaattisesti. Poliisin tietoon tuli vuoden 1994 aikana 354 tapausta ja vuonna 2004 jo 846. Poliisitilasto ei kuitenkaan kerro trendistä luotettavasti. Kirjaamiskäytännöt vaihtelevat. Rikossarja saatetaan yhtäällä kirjata yhdeksi teoksi ja toisaalla kukin yksittäinen teko erikseen. Samankaltainen tapahtumasarja saattaa näkyä tilastoissa yhtenä tai satana tapauksena.

Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten tietoon tuli vuosien 1983 ja 1984 aikana 170 epäilyä vuodessa (Sariola 1985) ja keväästä 1998 kevääseen 1999 788 tapausta (Kauppinen ym. 2000). Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten käsittelemien tapausten määrä olisi siis lähes viisinkertaistunut.

Lastensuojelun Keskusliiton koululaistutkimuksen tietojen ja viranomaistilastojen vertailun perusteella koululaisten ilmoittamasta määrästä vain vajaat kymmenen prosenttia tulee viranomaisten käsittelyyn hyväksikäyttötapauksina tai epäilyinä.

1980-luvun puolivälissä viranomaisten tietoon tuli vuodessa 170 tapausta, joissa lapsen epäiltiin joutuneen hyväksikäytön kohteeksi. Tämä vastasi noin kahta prosenttia siitä määrästä lapsia ja nuoria, joilla oli ilmoituksensa mukaan kokemuksia hyväksikäytöstä. Nyt epäilyjä tulee viranomaisille vajaat 850 tapausta vuodessa, ja se vastaa noin kymmentä prosenttia kokemuksia ilmoittaneiden määrästä.

Epäsuhta viranomaisten tietoon tulleiden ja koululaiskyselyssä ilmoitettujen tapausten välillä johtuu valtaosaltaan murrosikäisten ilmoittamista suhteellisen lievistä tapauksista, joita ei ilmoiteta viranomaisille. Täten kyselyssä esiin saatavien ja viranomaisten tietoon tulevien tapausten välistä erotusta tuskin voidaan kuroa kokonaan kiinni.

Koululaisille tehdyn kyselyn (Sariola 1990, Sariola ja Uutela 1994, 1996) ja Stakesin (Kauppinen ym. 2000) viranomaisselvityksen vertaaminen antaa hämmästyttävän tuloksen: viranomaisten käsittelemien tapausten määrät ja koululaisten vastaukset omista kokemuksistaan ovat jopa käänteisessä suhteessa toisiinsa. Hyväksikäyttökokemuksia ilmoitettiin vähiten Vaasan läänissä, mutta tapauksia oli siellä viranomaisten käsittelyssä eniten. Lapin läänissä taas kokemuksia oli koululaisilla eniten mutta viranomaisten käsittelyssä niitä oli vähiten. Tuntuu perustellulta olettaa, että viranomaisten tietoon tulleiden tapausten määrien muutokset elävät omaa elämäänsä viranomaistoiminnan, lakien ja ohjeiden muutoksien tai paikkakunnalla järjestettyjen koulutustilaisuuksien ja tapausten uutisoinnin mukaan. Ne eivät heijastele hyväksikäytön määrän muutoksia.

Mikä Suomessa on muuttunut 20 viime vuoden aikana? Ainakin seuraavat asiat: Seksuaalisesta hyväksikäytöstä on puhuttu julkisuudessa ja tapauksia on uutisoitu aiempaa enemmän. 1980-luvun lopulla lehdet kirjoittivat paljon insestistä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. 1990-luvulla alettiin puhua pedofiliasta, joka sai paljon julkisuutta erityisesti Belgian tapahtumien vuoksi. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä on järjestetty lukematon määrä koulutustilaisuuksia 1980-luvulta lähtien. On julkaistu jo kolme virallista ohjeistoa hyväksikäyttötapausten tutkimisesta ja hoidosta (Taskinen 1986, 1994, 2003). Uusi seksuaalirikoslaki tuli voimaan 1999. Yksi sen keskeisistä muutoksista oli kaikkien lapseen kohdistuvien seksuaalirikosten tuleminen virallisen syytteen alaisiksi. Yhteiskunnan järjestelmien toiminta on muuttunut ratkaisevasti aktiivisemmaksi.

Kysymys siitä, onko hyväksikäyttö lisääntynyt tai vähentynyt, jää toistaiseksi vaille vastausta. Meillä ei ole tehty kattavaa uusintatutkimusta koululaisille. Tämä olisi ainoa luotettava keino saada esiin todelliset väestötason muutokset. Suomessa tulisi vihdoinkin ottaa lapsiin kohdistuvien seksuaali- ja väkivaltarikosten seuranta yhteiskunnan säännönmukaisen tilastoinnin piiriin aivan samalla tavalla kuin Tilastokeskuksen ja Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen uhritutkimukset seuraavat aikuisiin kohdistuvien rikosten kehitystä.

Kirjallisuutta

1. Gebhard P, Gagnon J, Pomeroy, Wardell B, Christenson CV. Sex offenders an analysis of types. New York: Harper amp Row amp Paul B. Hoeber Medical Books, 1965.
2. Kauppinen, Sariola H, Taskinen S. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö – Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten tietoon tulleet hyväksikäyttöepäilyt 1.5.1998–30.4.1999. Tilastoraportti 5/2000. Stakes, 2000.
3. Lieberman D, Tooby J, Cosmides L. Does morality have a biological basis? An empirical test of the factors governing moral sentiments relating to incest. Proc Biol Sci 2003;270:819–26.
4. Rikollisuustilanne 2004. Rikollisuus tilastojen valossa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Internetissä: www.om.fi/optula/31877.htm
5. Sariola H. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Selvitys viranomaisten tietoon vuosina 1983–1984 tulleista lapsiin kohdistuneista hyväksikäyttötapauksista. Helsinki: Lastensuojelun Keskusliitto, 1985.
6. Sariola H. Lasten väkivalta- ja seksuaalikokemukset. Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu 85. Helsinki, 1990.
7. Sariola H, Uutela A. The prevalence and context of child sexual abuse in Finland. Child Abuse Negl 1994;10:827–35.
8. Sariola H, Uutela A. The prevalence and context of incest abuse in Finland. Child Abuse Negl 1996;9:843–50.
9. Taskinen S (toim.). Lapsen seksuaalisen riiston ehkäisy ja hoito. Sosiaalihallituksen julkaisuja 13/1986. Lääkintöhallituksen julkaisuja 87/1986.
10. Taskinen S (toim.). Lapsen seksuaalisen riiston selvittäminen ja hoito. Seksuaalisen riiston asiantuntijatyöryhmän suositukset. Stakes Oppaita 23, 1994.
11. Taskinen S (toim.). Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijatyöryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes Oppaita 55, 2003.
12. Wolf A P. Sexual attraction and childhood association: a chinese brief for Edward Westermarck. Stanford University Press, 1995.